Teknologia ja yksinäisyys – miehiset vaihtoehdottomuudet

Nelikymppinen Joyce Vincent löydettiin kotoaan Lontoon asunnosta vasta kaksi vuotta sen jälkeen kun hän oli kuollut. Haju ja julkinen järkytys olivat melkoisia. Italialaisen elokuvan tekijän Michaelangelo Antonionin mukaan syynä tällaiseen tilanteeseen ovat internet, dvd-elokuvat, matkapuhelimet ja ladattavat musiikkisoittimet, jotka varastavat täydellisesti kuulo- ja näköaistiemme huomion. Vaikka tajuntaamme tunkeutuisi jotakin avunpyyntöön liittyvää, voimme aina kuvitella sen olevan osa digiteknologian tuomaa taustakohinaa. ”Onneksi” kaukosäädin palauttaa meidät pelottavasta todellisuudesta kuitenkin takaisin virtuaalisuuteen.

Vuoden 2006 valtakunnallisessa sotilasparaatissa 6. joulukuuta sotaveteraani nousi istumapaikaltaan ja käveli ohimarssissa kulkevan panssarivaunun alle. Tilanne tuli täytenä yllätyksenä niin paraatiin osallistuneille kuin sen järjestäjillekin. Tapahtuman näkivät monet niin valtakunnallisen televisiolähetyksen kuin kotitekoisen matkapuhelinvideon kautta. Asiasta kertoi myös suomalainen lehdistö. Tapahtuma herätti kuitenkin kummastusta.

On teoriassa mahdollista, mutta käytännössä hyvin epätodennäköistä, että suomalaisissa medioissa olisi tehty tietoisesti yhteinen päätös siitä, että sotaveteraanin itsemurhaa ei “lähdetä lietsomaan asialla” ja tuottamaan merkityksiä vastoin sosiaalidemokraattista hegemoniaa. Asian uutisointia ei ehkä voi syyttää suppeamerkityksellisyydestä. Uutinen kerrottiin uutisena ajassamme, jolloin uutisissa ei ole mahdollista luoda syvällisempää tai vaihtoehtoista merkityksenantoa. Uutisoinnissa on usein kyse vain siitä, että tiettyjä asioita nostetaan yhteisöllisesti näkyväksi. Voidaan tietenkin kysyä onko pelottavaa, että tapauksessa ei juurikaan nähty vanhoja tai uusia mahdollisia tulkintoja yhteisöllisyydestämme. Tapaus ei herättänyt keskustelua veteraanien arvosta puoleen tai vastaan. Vanhuksen liha sanalla sanoen imaisi itsensä panssarivaunun teräkseen ilman, että kuohulasi kädessämme värähti.

Veteraanin itsemurhan voi mieltää kuuluvan samojen teemojen ryhmään kuin uutinen siitä, että Suomessa joukko nuoria miehiä jää yhteiskunnan instituutioiden ulkopuolelle. Veteraanin itsemurhassa oli kysymys myös siitä, miten miehen tarinaa voidaan tuottaa mediassa. Yleinen ymmärrys arkkimiehen tarinasta on se, että mies haluaa menestyä – nainen vastaavasti haluaa pysyä kauniina – ja tietyllä tapaa uutisoinnitkin rakentuvat tarinoiksi. On löydettävä mies, joka viittaa miehen tarinaan joko menestykseen tai katastrofiin. Joissain oudoissa ja meille yhä vaikeammin havaittavissa kohdissa, kuten 6.12.2006, tapahtuu kuitenkin niin, että mies voi sekä menestyä (sotaveteraani) ja samalla ajautua omaan tuhoonsa (vanhuksen yksinäisyys). Sodassa sankariksi tullut on ehkä menettänyt terveytensä ja lapset ovat jättäneet hänet yhteiskunnan armoille, me emme sitä kuitenkaan tiedä, mutta kysymme voisiko näin olla. Miten tämä rakennetaan tarinaksi, jonka hyvää tarkoittava yhteisö voi ymmärtää? Tällaiset irrationaaliset tarinat kuuluvat osaksi miehen elämää, mutta eivät osaksi median tuottamaa tarinaa. Sosiaalidemokraattinen hegemonia Suomessa perustuu ”kaikkien parhaaksi” -ajatusmalliin kieltäen miehen irrationaalisten tarinoiden yhteisölliselle olemassa olemisen. Suomalaisessa koulujärjestelmässä ja urheilujärjestelmissä on olemassa kaksi mallia pojille: Jorma Ollila tai Matti Nykänen.

Suomea johtavat suuret ikäluokat ovat vallankahvassa ja tuottavat kansallisen metakertomuksen siitä, mikä on oikea tapa nähdä ja kuulla. Veteraaneista tuotetaan informaatiota vain tyyliin, että veteraaneista ei pidä puhua pahaa. 1970-luvulla nuoruuttaan eläneet suuret ikäluokat vaativat maanpuolustuksen ja militarisoitumisen poistamista. Tähän liikehdintään eivät kuitenkaan veteraanit lähteneet mukaan. Olisi mielenkiintoista pohtia, miksi Suomessa ei koskaan ole ollut Vietnamin sodan tapaisia veteraanien sodanvastaisia järjestöjä. Joissakin ulkomaisissa tv-viihdesarjoissa käsitellään teemaa, jossa vanhat sotaveteraanit ovat ajautuneet paheen ja rötösten tielle käyttäen sotakoulutuksen taitoja omiin lainvastaisiin toimintoihin. Helvetin Enkeleinä tunnettu moottoripyöräjengi lienee näistä klassisin. Seuraava valtauutinen lienee se, miten veteraanit ovat kohta kaikki kuolleet. Viimeisillä veteraaneilla on myös ongelmana se, miten voivat kuluttaa veteraanijärjestöihin kasautuneet pääomat elinaikanaan. Nämä pääomat ovat alkaneet kiinnostamaan suuria ikäluokkia eli veteraanien jälkeläisiä. Vaikuttaako se puheisiin ja tarinoihin?

Tapa keskustella sodasta on ennalta merkityksellistetty Suomessa. Veteraanin itsemurhakaatuminen on saattanut hetkeksi palauttaa mieliimme kysymyksiä sodasta, sen merkityksistä ja uudelleen tulkinnoista. Yhteisöllisellä tasolla sota harvoin kykenee läpäisemään teknologian ja virtuaalisuuden kalvon.

Viimeisten tutkimusten mukaan internetin suurkuluttajat ovat epäsosiaalisempia elävissä ihmis-suhteissa kuin muut. Netissä asuvat teinit saattavat olla perheen piirissä tuppisuita ja vetäytyviä, kun taas netissä he voivat ilmaista itseään vilkkaastikin. Tutkimusten mukaan myös teknologian tuoman virtuaalimaailman parissa asuvat superkuluttajat ovat muita masentuneempia ja levottomampia. Toivottavaa on, että internet sisältäisi keskustelua 6.12 tapahtumista ja tarjoaisi hartaushetken kuulokkeet päässä istuville virtuaali-ihmisille, meille.

Aki-Mauri Huhtinen & Jari Rantapelkonen

Kun Suomi kuoli

“Mutta kritiikki, joka käy spektaakkelin tarjoaman totuuden kimppuun, paljastaa sen elämän näkyväksi negaatioksi; elämän negaatioksi, joka on tullut näkyväksi.” - Gyu Debord, Spektaakkelin yhteiskunta, 33

Paraati on sotilaallisen mahdin klassisin representaatio. Se tuo esille kalustoa, jota tavallisesti käytetään vain poikkeustilan aikana ja sotilaskoulutuksessa. Siviilin näkökulmasta paraatissa poikkeustilan militarisoitu koodi sulautetaan hetkeksi osaksi rauhanajan arkea. Toisin kuin osallistuva mielenosoitus, rauhanajan sotilasparaati pyrkii säilyttämään vallitsevan vallanjaon ja asemoi siviilit passiiviseen katsojuuteen. Kuten viime itsenäisyyspäivän paraatissa kävi ilmi, passiivinen katsoja-asema kyseenalaistetaan tehokkaimmin omalla keholla, tarkemmin sanottuna sen uhraamisella. Spektaakkelin yhteiskunnassaan Gyu Debord kirjoittaa: “Spektaakkeli on olennaisesti tautologinen siitä yksinkertaisesta syystä, että sen keinot ovat samalla sen päämäärä.” Itsenäisyyspäivän spektaakkelin juhlistaminen rakentuu juuri muuttumattoman toiston keinoin. Itsenäisyyttä pidetään arvona sinänsä, sillä ei ole sisällöllistä päämäärää, se ei pyri mihinkään, vaan sen ajatellaan oikeuttavan itsensä. Itsenäisyyspäivän paraati on yksi komponentti itsenäisyyttä uusintavien tautologioiden sarjassa. Vastaavia toistorakenteita ovat esimerkiksi Tuntemattoman sotilaan televisiointi, linnan juhlien vastaanotto ja liputus.

Paraatissa joukot toimivat tiukan säännönmukaisesti kulkemalla ennalta suunniteltua reittiä täsmällisessä paraatimuodostelmassa. Ne näytetään äärimmäisen järjestyksen ja persoonattoman sotilasvoiman edustajina, univormut ojennuksessa ja tykit kiiltävinä. Kun panssarivaunu tulee kaupunkiin paraatisaattuessa, se tuodaan paikalle ihailtavaksi. Siitä huolimatta se on täsmälleen sama lihamylly, jota käytetään sodassa. Panssari on uhkaava, mutta tuotu kontekstiin, jossa sen ei pitäisi pystyä toimimaan tarkoituksensa mukaan. Samoin kuin eläintarhassa susi on turvallisesti häkissään, panssarivaunu paraatissa edustaa mahdollista uhkaa, jota voi ihailla turvallisen näkökulman päästä. Harmillista kyllä panssarivaunu kuten susikaan ei ole kenenkään puolella. Mutta kuten itsenäisyyspäivän itsemurha Jyväskylässä osoitti, kuka tahansa pystyy tuhoamaan sotatilasvallan ja katsovien kansalaisten spektaakkelisopimuksen. Muutama askel riittää. Kun joukot tuodaan kaupunkiin, kaupunkitila otetaan symbolisesti haltuun. Paraati on poikkeustilan representaatio, joka vahvistaa ja uusintaa armeijalaitoksen instituutionaalista valtaa. Paraatin aikana kaupunki on symbolisesti militarisoitu alue. Paraatin sanoma on, että joukot on tuotu kaupunkiin kansalaisten omaksi parhaaksi. Samalla se on näyttö voimasta, jota pakkotilanteissa voidaan käyttää myös kansalaisia itseään vastaan. Paraatin spektaakkeli rakennetaan tuomalla joukot ja sotakoneet sovittuun tilaan sovittuna aikana. Ironista on, että todellisessa käytössään, sodassa, ennalta-arvattavuus olisi huonoin mahdollinen strategia.

87-vuotias veteraani oli paraatin kutsuvieras. Hänelle oli siis osoitettu oma tarkkaan määritelty paikka spektaakkelin järjestyksessä, kunniavierasaitiossa, kaupungintalon edessä, kirkkopuiston vieressä. Isänmaalliseen henkeen paraati juhlisti siis myös veteraanien uhrauksia. Veteraani päätti kuitenkin kääntää uhrilogiikan päälaelleen. Rintamalla kuoleminen oli sodan aikana rakenteellinen itsemurha, luonnollinen osa sodan operatiivista logiikkaa. Sen sijaan itsemurha paraatissa oli yksilöllinen teko, joka ei saanut oikeutustaan sotilaallisesta pakkovallasta. Debordin termein veteraani loi situaation, joka ei ainoastaan kyseenalaistanut spektaakkelia, vaan mursi sen toimintalogiikan, pakotti sen representaatiot itsesensuuriin ja valitsi hiljaisuuden, joka loi kaikupohjan teon symbolisten merkitysten tulkinnalle. Veteraanin teko oli toiminnallisesti minimalistinen. Ainoa tarvittava instrumentti oli hänen oma kehonsa. Sitä vastoin paraatin järjestys on maksimaalinen. Se vaatii kaluston ja ihmisten kuljetusta, liikennejärjestelyjen muuttamista, ylilentojen tapauksessa ilmatilan sulkemista ja monia muita erikoisjärjestelyjä, puhumattakaan valtavista taloudellisista investoinneista, joita sotakaluston ylläpito vaatii yhteiskunnalta. Näin ollen onnettomuuden ekonomiassaan veteraanin teko oli erityisen taloudellinen, yhtä säästeliäs kuin WTC:n terrori-iskut.

Veteraani jätti rivin. Sen sijaan, että hän olisi kääntänyt selkänsä lähestyvälle panssarivaunulle, hän käveli ripein askelin sen alle. Asettuessaan paraatin liikesuuntaa vastaan, hän rikkoi katsojan ja esiintyjän välisen ennalta annetun asetelman. Hän teki kehostaan spektaakkelin räjäyttävän miinan, joka pysäytti hetkeksi koko paraatin ja sen visuaalisen järjestyksen. Yksittäinen teko, oman ruumin uhraus mursi teon konkreettisella ja yllättävällä presentaatiolla paraatin militantin vallan representaation. Miinavertaus voidaan ajatella konkreettisesti. Kyseisessä situaatiossa veteraanin oma keho oli miina, joka ei pysäyttänyt ainoastaan yksittäistä panssarivaunua, vaan koko saattueen. Veteraanin teko puhkaisi neulanpiston tavoin spektaakkelin, ja koska se ei noudattanut itsenäisyyspäivän spektaakkelin itseään uusintavaa logiikkaa, se jouduttiin ensin sensuroimaan uutisista, minkä jälkeen teko yritettiin palauttaa spektaakkelin logiikan piiriin: “poliisi tutkii asiaa” (YLE), “paraati jouduttiin hetkeksi keskeyttämään” (MTV 3, teksti-tv). Koska spektaakkelin on nimenomaan katsomista korostava tila, sen ytimessä on ajatus näkyvän ja hyvän yhteneväisyydestä. Koska veteraanin teko oli spektaakkelin negaatio, se oli pakko jättää näyttämättä valtamediassa. Media toteutti spektaakkelin tapahtuman negaatioon pyrkivää strategiaa, Debordin tiivistämänä: “Täällä ei koskaan tapahdu mitään, eikä ole koskaan tapahtunutkaan.”

Veteraanin viimeisistä sanoista huhuttiin kaupungilla. Hän saattoi sanoa: “Ei tämmöisiä kapineita pitäisi maailmassa olla olemassakaan.” tai “Suomi ei ole itsenäinen.” Sanoi mies mitä tahansa, hänen todellinen kannanottonsa ei tarvitse tuekseen sanallista väittämää. Tarkoitti hän sitä tai ei, hän teki kehostaan radikaalin viestin, mursi paraatin katsomiskokemukseen perustuvan järjestelmän lihalla ja omalla elämällään. Ruumiin uhraus näytti sotakoneen funktion, se valjasti panssarin siihen tehtävään, johon se on tarkoitettu: tappamaan. Suomalaiset veteraanit pyritään esittämään itsenäisyysmytologian ruumiillistumiksi. Nationalistisessa spektaakkelissa he ovat itsenäisyyttä halajavan yhteiskuntaruumiin yksilöllisiä toisintoja ja sen eläviä kuvia. Näin ollen yhden veteraanin suhde Suomen itsenäisyyteen on ruumiillinen metonymia, elävän ihmiskehon muodostama side, jossa osa heijastaa kokonaisuutta ja kokonaisuus osiaan. Jos siis veteraani tappaa itsensä spektaakkelin keinoilla, hänen mukanaan kuolee metonymisesti myös koko itsenäisyyden spektaakkelin järjestelmä. Siksi veteraanin kenties viimeisiksi jääneet sanat, “Suomi ei ole itsenäinen”, olivat suomalaisuuden spektaakkelin viimeinen viesti kansalaisille. Niin Suomi kuoli, itsenäisyyspäivänään, syntymäpäivänään.

Antti Salminen