En minäkään usko että ne tuskin aikuiset, vielä äsken teini-ikäiset nuorukaiset, jotka yhtäkkiä pakotettiin rintamapalvelukseen, olisivat kokeneet sen jotenkin hyvänä. Päinvastoin uskon että se oli heille pelkkää helvettiä ja että he siinäkään tapauksessa että selvisivät hengissä, eivät koskaan täysin toipuneet. – Christer Kihlman
Kenties suurinta vallankäyttöä toimittajat harjoittavat toimituksissaan silloin, kun he päättävät siitä, mistä kirjoitetaan ja puhutaan, ja siitä, mistä jätetään kirjoittamatta. ”Vain se mikä näkyy mediassa on olemassa yleisön mielessä. Ja siksi tiedotusvälineiden todellinen valta on niiden kyvyssä peittää, salata ja tuomita julkiseen näkymättömyyteen,” sanoo informaatioajan Marx, sosiologi Manuel Castells. Tätä yksittäisen toimittajan tai mediatalon käyttämää harkintavaltaa ympäröivät monet risteävät intressit, joista työnantajan taloudelliset tavoitteet muodostavat yhden reunaehdon. Juttujen valintaan ja tekemiseen liittyy nykyisyyden historian kirjoittaminen ja muistaminen. Jotkut asiat muistetaan, toisia ei. Mutta aina on muistamisessa kysymys valinnasta.
Sotaveteraanin kansallisena juhlapäivänä tekemästä itsemurhasta toimittajat tekivät valinnoillaan näkymättömän, ei-muistettavan ja unohdettavan siitä huolimatta, että se täytti monet mehevän uutistapahtuman tunnusmerkit. Sen lisäksi, että itsemurha oli julkinen ja vertautui televisiosta tuttuihin rituaali-itsemurhiin, sillä oli yhteys laajempaan ”veteraaniprobleemaan” ja (vähäiseen) keskusteluun sodan pitkäaikaisseurauksista. Tapaus oli tallentunut sattumanvaraisesti kännykkäkameraan ja liikkuva kuva olisi todennäköisesti tuonut juttuun kiinnostavuutta puhumattakaan teon järkyttävyydestä, joka olisi lisännyt myyntiä. Kun itsemurha oli selvästi myös tosi-televisiomainen ja yleisesti kuohuttava, sen olisi luullut herättävän toimittajien mielenkiinnon.
Mutta toisin kävi. Sen sijaan, että edes teon erityislaatuinen räikeys olisi saanut toimittajat töihin, valtaosin he vaikenivat. (Samoin vaietaan muista vanhusten tekemistä itsemurhista, mutta uutisoidaan jokainen pommi-isku, jonka kansainvälinen tv-yhtiö tuottaa Lähi-Idästä. Mutta kysehän ei olekaan kiinnostus ihmiskohtaloista, vaan – kamala sanoa – uutisviihteestä: anna meille hätkähdyttävä kuvamme, mutta älä saata ajattelemaan.)
Veteraanin itsemurhan taustoja ei ainakaan vielä ole ryhdytty selvittämään journalistisesti, vaikka käytettävissä olisi ollut Lady Dianan kuolemaa vastaava aihe. Median vaietessa syntymättä jäi myös kansanliike, kukkameri ei kasvanut kaupungin kadulle, kynttilät jäivät polttamatta. Ja mitä tekivät Rauhanpuolustajat? Venäläisen toimittajan murha kuohutti mieliä oikeutetusti, mutta suomalaisen sotaveteraanin itsemurha jätti kylmäksi. Mitä tekivät veteraanijärjestöt, joille aseveljen teko olisi antanut mahdollisuuden avautua?
Julkisuuteen ei ole saatettu sotaveteraanin jättämää itsemurhaviestiä, tuskin sellaista onkaan. Liioin emme tiedä, mikä lopulta laittoi veteraanin kävelemään vakain askelin panssarivaunun alle. On vain arvauksia, joilla ei kuitenkaan ole merkitystä itse teon tuottamien seurausten kannalta. Ymmärtääkseen teon merkitystä ja sen aikaansaamaa yleistä mykkyyttä on kaivauduttava syvemmälle, askellettava edemmäs menneisyyteen.
Tärkeintä jatkosodan inhimillisten kokonaisseurausten ymmärtämisen ja taakasta vapautumisen kannalta on ryhtyä lapioimaan sodan päältä sitä isänmaallista kuonakasaa, jonka ovat kasanneet muutamat ammattiupseerit ja jotkut sotahullut, ja jota valtiovalta on vuosikymmenestä toiseen pönkittänyt. Patrioottisen kuolontanssin alta on nostettava esiin jatkosota rikoksena ”ihmisyyttä vastaan”.
Keskustelussa on kosketeltava kaikkia niitä taloudellisia, psyykkisiä ja sosiaalisia tekijöitä, joilla tuo rikos on koetellut sodan osapuolia aina kolmansiin polviin asti. Veteraanit ja heidän lapsensa ovat puhuneet vähän, mutta kokeneet paljon. He ovat antaneet pahan kiertää, usein tietämättään, tai vastaavasti yrittäneet katkaista kierteen, kukin tavallaan.
Paitsi tämä yksi,
Jyväskylässä,
itsenäisyyspäivänä,
puolustusvoimien paraatissa,
omien edessä,
Ja omien alla.
Kollektiivisen totuuskomission tapaan sotakokemusten kaikki puolet on otettava esiin riitauttamalla jatkosodasta vuosikymmenten varrella synnytetty yksiulotteinen sankarikuva; kuva, jolla on peitetty, ehkä jopa tietoisesti salaten, valtaosa veteraanien kokemushistoriallisesta todellisuudesta.
Sodalla menee tänään hyvin sekä maailmanlaajuisena toimintana ja bisneksenä että ihmisten mieliin vaikuttamisen mekanismina. Sota elää meissä monin tavoin. Miltei kaikki yhteiskuntaelämän osa-alueet käsitetään sodankaltaiseksi taisteluksi. Ajatusmalli opitaan jo peruskoulun opetussuunnitelmasta, jossa korostetaan yksilön taitoja ja pärjäämistä. Sotaan palataan tavan takaa myös eri alojen sanastoissa: urheilun lehtereillä, kapakoissa, seminaareissa ja yrityskonsulttien sähkökalvoilla. Tavalla tai toisella kysymys on aina voittajien puheesta. Jollain perverssillä tavalla tänään uskotaan, ettei Suomi oikeastaan hävinnyt jatkosotaa, vaan erillissotaa natsi-Saksan rinnalla käyden puolusti maataan voitokkaasti. Myös Linnaa luetaan nykyisin tätä taustaa vasten, vaikka kirjailijan tarkoitus oli nimenomaan riisua sodalta sen gloria.
Mutta voidakseen elää, on muistettava oikein. Sodan syrjään painettujen ja vähemmän sankarillisten kokemusten valaiseminen saattaisi auttaa herättämään näistä kuvaelmista ja opettaa yhteiskuntakoneiston luonteen; kuinka ihminen sodassa niin kuin usein myös rauhassa on masiinan vähäpätöinen ja mitätön osa. Näin voisi myös käsittää, kuinka yhteiskuntaa hallitaan sellaisin alkujaan sodankäynnin ja kaupanteon liitosta syntynein sanoin ja käytännöin, kuten talouslaskentomallein tai suuryritysten ryhmittymisin divisiooniksi, joissa ihmisistä tehdään mitattavia ja ryhmiteltäviä esineitä.
Sodan kokemukset siirtyvät siviiliin ja kulkevat ihmisten mukana. (Esimerkiksi Yhdysvalloissa on siksi alinomainen valmius sotaan; maan aseteollisuuden ja ulkopolitiikan kompleksi pitää veteraanikohortit nuorina ja kulttuurin sotaisana.) Osansa saavat vaimot, lapset ja muut lähiomaiset. Sodan kulttuuri elää työpaikoilla ja lasten kasvatuksessa. Sodan todellisuudessa ihmispaheet saavat aiempaa jalostetumman muodon, ja ainakin sellaisten tämän päivän patologioiden kuin väkivallan, viinan liikakäytön, vaikenemisen kulttuurin, vuorovaikutusongelmien ja vitutuksena ilmenevän masennuksen syntyjä voi etsiä sodan kauhuista.
Suomalaissotilailta sodan tuottamat efektit jäivät suurelta osin tiedostamatta ja efektien kaiut ulottuivat kolmanteen polveen. Itse oletan olevani sillä rajalla, jonka yli sodan tuntemattomat vaikutukset eivät enää seuraa tytärtäni. Minussa sodan arpikudos vihdoin umpeutuu, vai umpeutuuko? Viimeinen taistelu on joka tapauksessa vielä käytävä vapautumisen nimissä sen veteraanin rinnalla, joka Jyväskylässä antoi henkensä, jotta me ymmärtäisimme.
Juha Suoranta
Aiheesta:
Castells, Manuel (2007) Yksilöiden joukkoviestintä. Le Monde Diplomatique I, 67–76.
Kinnunen, Tiina & Kivimäki, Ville (2006). Ihminen sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta. Helsinki: Minerva. (Arvio: http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Ihminen+tulee+sotahistoriaan/HS20061127SI1KU022xc)
Kujala, Erkki (2003). Sodan pojat. Jyväskylä Studies in Education,
Psychology and Social Research 222. (Tiedote: http://info.adm.jyu.fi/main/portti/tiedotteet/2003/06/1113/show_announcement)
http://www.vee.fi/ilmio/artikkeli/talvisota_nyt/
http://www.apu.fi/reportaasi/article133524-1.html
